Raitoja ja risuja

Huijui mikä viikonloppu takana! Kevään epidemiakaudesta johtuen iso osa mielenkiintoisista tapahtumista siirrettiin syksyyn, ja melkoinen osa juuri viikon 40 lopulle. Yksi kiinnostavimmista oli Kansallispuvun Juhlapäivä lauantaina, jonka yhteydessä mm. julkistettiin Ikaalisten kansallispuvun entisöity malli. Kommeeraitanen on juuri sitä, mitä on pitkin vuotta lupailtu, kerrassaan upea. Sekä liivi- että hamekangas ovat tiheään raidoitettuja, käyttäen osin käsin värjättyjä sävyjä. Kuvitusta löytyy Ikaalisten kansallispuvun vielä keskeneräisiltä sivuilta sekä Lajulan Kangastuvan sivuilta.

Onneksi omissa projekteissa oli juuri tällä viikolla väliaikainen hiatus, kun materiaalien ja työvälineiden kulkua on saanut odotella postissa. Muuten olisi varmasti loppunut päivästä tunnit : ) Frimodiglai-pitsin teko tyssäsi nypylöiden puutteeseen ja Rovaniemen essukankaan langat jäivät toimittajalla unohduksiin, kun tilauksen käsittelijä yllättäen sairastui. Näin maanantain kunniaksi sain tilaamani 50 kappaletta nypylöitä juuri postissa Toikalta. Olin varautunut heikkoon hinta-laatu-suhteeseen, sillä Toikan nypylöitä on haukuttu karkeapintaisiksi, mutta omasta puolestani en kyllä löytänyt niistä mitään vikaa. Vasemmalla vanha nypylä, oikealla Toikan uusi. Väriero johtuu ihmiskäsien rasvasta ja ajan patinasta, en ole öljynnyt nypylöitäni tai ostanut niitä pintakäsiteltynä. Tiedänpä tämänkin vastaisuuden varalta, ja voin suositella Toikaakin tarvittaessa.

Päätin tehdä Frimodiglai-pitsin suhteen ylimääräisen alkuvaiheen, jolla takaan työn sujuvuuden ja mahdollisimman pienen hermojen ja langan hävikin. Alkuperäisessä mynsterissä neulojen väli (eli neulaväli) on n. 2 mm. Tämä heijastelee langan hienoutta (120/2) ja työn tiheyttä. Floderin pitsissä, jota olen jo vuosia valmistanut, ja jossa olen melko varmakätinen, neulaväli on 3 mm ja langan paksuus 80/2, ei sekään mitään ankkurinköyttä ole, mutta huomattavasti jäsympää kuitenkin. Veinkin mynsterini kirjastoon, missä skaalasin mallia 150% ja sain neulavälin kolmeen milliin. Näin voin opetella Frimodiglain temput ja niksit paksummalla langalla ilman niin suurta langan katkeamisen pelkoa, eikös ole ovelaa ; ) Nyt minulle valmistuu puolitoista kertaa leveämpää tykkipitsiä, joka saattaa hyvinkin olla hupsun näköistä käyttää. Olen kuitenkin huomannut, että tykkimyssyn käyttö on jo sen verran unohdettua kansanperinnettä, että tavallinen ohikulkija tuskin kiinnittää ylileveään pitsiin tuon taivaallista huomiota. Joskus näkyy kuvia hyvin virallisistakin yhteyksistä, joissa ihmisillä on kippo vinossa, liian ylhäällä tai jopa pään päälle läpsäistynä. Kerran, vannon sen, näin eräällä myssyn nurin päin, rusetti eteen aseteltuna…

Se pitsistä, siirrytäänpä Rovaniemen esiliinakankaaseen. Tämä seikkailu ei vielä ole ohi, mutta jo tähän mennessä hyvin monipolviseksi muotoutunut. Asiahan on periaatteessa niin, että kun valmistaa kansallispukukankaita myyntiin, täytyy olla lupa mallin omistajalta. Lupa saattaa olla sanallinen tai kirjallinen, se saattaa maksaa rahaakin, mutta vaikeita tuntuu olevan omistajan löytäminen. Kansallispukukirjallisuudesta löytyy useimmiten sellainen tieto, että Rovaniemen puku on laadittu Rovaniemen Kalevalaisten Naisten toimesta. Heidän nettisivunsa eivät ole toiminnassa, eikä heidän toiminnastaan ole tietoa saatavilla, joten lienee turvallista olettaa tämän olevan entinen tai ainakin lepotilassa oleva yhdistys. Lapin Kansan artikkelista vuodelta 2019 löytyi yhteydenottopyyntö Rovaniemen puvun vaiheista tietäville. Vastaanottajan osoite oli @pp.inet.fi-päätteinen, siis Soneran aikainen muisto sekin. Tiedustellessani esiliinan yksityiskohtia sieltä, sain vastauksen, jonka mukaan oikeuden omistaa Rovaniemen Naiskotiteollisuuskoulu, tai että puku on ainakin valmistettu siellä. Arvatkaa vain, onko kyseistä laitosta enää olemassa, tai tietääkö kukaan mihin polku tästä eteenpäin johtaa? Lopuksi otin yhteyttä Taito Lappiin, mistä en ole koskaan saanut apua aikaisemmin, enkä nytkään ole vielä saanut vastausta tähän kyselyyn. Viimeinen keinoni on ottaa yhteyttä toisiin kutojiin, kuten Soja Murtoon tai Lajulan Tiinaan ja kysyä heiltä, mistä he ovat luvat saaneet.

Joskus valitettavasti tuntuu, että olen kankaankudonnan sijaan hakemassa jäseneksi Vapaamuurareihin. Tiedon kerääminen on usein vähintäänkin haastavaa, mitä sen ei tarvitsisi tai saisikaan olla mikäli kansallispukuperinnettä halutaan pitää elossa. Minulla on suuret odotuksen vastaperustetulta Raita ry:ltä, joka sivuillaan lupaa ”koota ja välittää kansallispukutietoa, rakentaa yhteyksiä harrastajien ja ammattilaisten välille sekä tukee kansallispukuihin liittyvää tiedotus- ja julkaisutoimintaa”.

Jyväskylässä toimiva Kansallispukukeskus on mielestäni myös velvollinen tiedon välittämiseen, mutta tästäkin olen nähnyt eriäviä käytänteitä. Siis siitäkin huolimatta että sivustollaan Suomen Käsityön museo, jonka sisällä Kansallispukukeskus toimii, lupaa toimia ”vastuumuseona suomalaisen käsityökulttuurin, käsityön perinteen sekä tiedon ja taidon säilyttäjänä, hoitajana, tallentajana ja välittäjänä.” Minun nähdäkseni mikäli puku on Kansallispukuraadin hyväksymä ja näin ollen virallinen versio puvusta, tulisi tämän puvun rakennustapa olla kaikille saatavilla tehtäessä pukua omaan käyttöön. Tämäkin luvataan museon sivuilla: ”Suomen käsityön museon kokoelmat, kirjasto ja arkistot muodostavat asiantuntevasti hoidetun kokonaisuuden, joka on helposti museon asiakkaiden saatavilla.” Tämä osa keskuksen toiminnasta on kuitenkin ajoittain ulkoistettu Suomen Perinnetekstiilit Oy:lle eli entiselle Vuorelmalle. Jos pyydät ohjeita Kansallispukukeskukselta, he ohjaavat sinut usein Vuorelmalle, joka luonnollisesti veloittaa niistä voittoa tavoittelevan hinnan.

Mitä ongelmia voi seurata siitä, että museotoiminnan osia ulkoistetaan osakeyhtiölle? Muutama vuosi sitten tämä kävi hyvinkin selväksi, kun Vuorelma lakkautti toimintansa ja tilalle nousi Suomen Perinnetekstiilit Oy. Liekö kyseessä ollut sukupolven vaihdos, konkurssi vai mikä, siitä en ole tietoinen, mutta usean vuoden ajan Vuorelman ovella oli ”Palaan pian”-kyltti, ja kansallispukutoiminta seisoi. Lankojen lisäksi ohjeita ei saanut muualta kuin kansallispukukursseilta tai tuttavilta. Tämä on suuremman luokan esimerkki samasta ongelmasta mikä kohtaa useita kansallispukuja, joiden koti on pieni käsityöpuoti tai asiaan perehtymätön käsityökeskus. Näiden kotien pitäisi olla sitoutunut tarjoamaan ohjeita, materiaaleja sekä valmiita pukuja ja niiden osia asiakkailleen, mutta näin harvoin on. Voi hyvinkin olla, että kodiksi on lupauduttu kauan sitten, eikö tieto ole kulkenut kodin sisäisesti, tai asemastaan huolimatta koti ei saa tarvitsemaansa taloudellista vastinetta toimintansa pyörittämiseen. Kattavaa luetteloa kodeista ei myöskään ole tullut minulla vastaan. Siksi mielestäni viimeinen vastuu on Kansallispukukeskuksella Jyväskylässä, jonka tulisi olla tiedonkeruun ja -välityksen keskus kaikessa kansallispukuihin liittyvässä. Varsinkin kun Neuvoston ja nyttemmin Raadin päätösvalta on niin keskeisessä asemassa hyväksyttävän kansallispukutoiminnan suhteen.

Pitäisikö ehkä keskustella nykyisen menon tehokkuudesta, eettisyydestä ja mahdollisista uudistamistavoista? Hirveästi minulla ei ole vastauksia, mutta sitäkin enemmän kysymyksiä kyllä.