Kankaankutojan kivinen alkutaival

Olen nyt lähes täsmälleen vuoden verran toiminut nykyisissä tiloissani Alppilassa, ja näin merkkipäivän kunniaksi päätin koota vuoden vaiheet nähtäville, itselleni ja muille :’s

Oli synkkä ja myrskyinen alkusyksy. Oksat rapisivat ikkunoihin kun kankaankudonnan noviisi saapui autioon pihaan. Ruosteinen aita vinkui ja valitti tuulessa. Ja sitten …

Alppilassa toimiva Tiuhta ja Pirta ry oli tuolloin vasta taapero. Noin puolivuotias yhdistys aloitti toimintansa Pikisaaresta valmistuneiden artesaanien ajatuksena, mutta sisällyttää nykyisellään monenlaista taitajaa ja osaajaa. Olin lukenut lehdestä artikkelin tilojen avaamisesta Kaarnatielle ja päätin oitis ottaa yhteyttä. Oulussa kankaankudonnan harrastaminen voi olla vaikeaa, varsinkin jos aikoo valmistaa jotain mahdollisesti raskastöistä ja pitkäkestoista. Alppilasta sain vuokrata tilat pysyvästi päivämaksun sijaan ja yhdistys löi kaupanpäällisiksi vielä kangaspuutkin päälle. Eikä minulta tarvinnut toista kertaa kysyä kiinnostaako.

En ollut aikaisemmin valmistanut kansallispuvun hamekangasta, mutta palttinaisia pellavapyyhkeitä kuitenkin, eikä villakaan ollut kudontamateriaalina täysin outo. Tiedostin kyllä täydelleen sen, että syvissä vesissä tässä saalotaan, varsinkin kun melkein kaikki auttavat kädet talossa pitivät minua vähän kajahtaneena :D Hyvällä tavalla tietenkin. Mutta ennen kuin pääsin tutustumaan kankaan rakentamisen saloihin, piti minun ensin koota yhdistykseltä saamani puut.

Puut oli lahjoittanut eräs vanha herra, jolla oli paljon rakkaita muistoja niiden parissa. Puut olivat mitä ilmeisemmin itse valmistetut, sillä minkään tunnetun verstaan tekele ne eivät olleet. Monet vankilat valmistivat menneinä vuosina kangaspuita myyntiin, joten sekin alkuperä on mahdollinen. Puiden varastointi oli selkeästi ollut puutteellista – puut olivat pinnalta kuivat, mutta metalliosat olivat paikoin pahoin ruostuneet ja koloihin ja nurkkiin oli pesiytynyt hyönteisiä. Ensimmäinen viikko kuluikin pyyhkiessä, hioessa, liottaessa ja lakatessa puita kuntoon. Luhan kiinnityskohdat piti hakata meisselillä ja vasaralla auki ja hioa ruostetta pois sen verran, että tapit mahtuivat koloihinsa. Toinen tukkikangas piti irrottaa ja pestä homeesta, hyönteisille piti antaa häätöilmoitus. Sellaista pientä puuhastelua :)

Kun lakka oli uudelleen hiotusta rintapuusta kuivunut ja muutenkin kaikki tuntui olevan kohdallaan, ryhdyin tositoimiin. Loin kuusimetrisen Vuorelman mustasta Pouta-puuvillalangasta, (28 tex2, 100g=1500m) loimen, jonka tiheys oli reilulla metrillä 1400 lankaa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että samanlevyisessä räsymatossa on suunnilleen 200 lankaa loimessa. Tämä nostatti kulmakarvoja kahvipöydässä, eihän tuosta urakasta tulisi ikinä loppua. Pelkkä loimen luoti kestää semmoisen kahdeksan tuntia, ja siihen pitää lisätä lankavyyhtien kerimiseen tai kartiorullan jakoon kuluva aika, nelisen tuntia. Ja kun loimi oli vihdoin tukilla, täytyi sitten käyttää tuntikausia (10+h) niisimiseen, pirtaan pistelyyn ja alkusolmuihin. Kaikki muut vaiheet sentään olivat melko helppoja palttinaisessa kankaassa. Ajatteleminenkin hikoiluttaa, varsinkin kun kaikki tämä on kirjoittamisen hetkellä tulevan viikon to do -listalla.

Puut olivat pystyssä ja toimintakuntoiset, tsek. Langat olivat masiinassa, tsek. Nyt saattoi harjoittelu alkaa. Juuri tätä varten olin luonut noin kaksi metriä ylimääräistä lointa, sillä Rovaniemen pukuni vaati vain kolme metriä kangasta. Harjoittelin pitkään löytääkseni oikean tiheyden ja tuntuman työn tekoon, ja kun olin tyytyväinen, aloitin itse Kankaan. Oi voi, ja sitten mentiin.

Lähes kaikki mahdollinen oli koettava kantapään kautta. Aloitetaanpa vaikka kankaan reunoista. Kansallispuvun hamekankaissa on se mukava puoli, että kumpikin reuna jää pois näkyvistä. Toinen vyötärökaitaleen alle ja toinen taitetaan. Lisäksi harva tarvitsee juuri maksimileveyden verran kangasta, itse ainakin joudun joko kääntämään helmaa hurjasti tai yksinkertaisesti leikkaamaan reunasta kaitaleen pois. Onneksi näin, sillä ensimmäisen kankaani reunat olivat aika villit :D Ensin kokeilin laittaa reunoihin tuplatiheän hulpioreunuksen. Se tuntui vetävän reunimmaisia lankoja turhan tiukalle, mikä yhdessä pingottimen kanssa katkoi lankoja reunasta aivan turhaan. Ja pingottimista puheen ollen: mikäli semmoisen käyttö on mielestäsi välttämätöntä, älä käytä talon vanhinta ja ohuinta, ääriasentoonsa väännettyä retkua. Vannon, että osa raidoistani jäi ns. hymyyn tämän U-kirjaimen malliseksi taipuvan kapistuksen ansiosta. Naapuripuiden Päivi pelasti minut suuremmilta vahingoilta lainaamalla minulle kunnollisen raudan. Pingottimessa oli lopulta vielä sellainenkin vika, että pehmustettuani piikit väärin, se oikein rouhaisi kankaan reunasta palasen. En tiedä miten tai miksi, mutta reiät siihen jäi! Jätin ensin pehmusteet pois, mutta pian opin pärjäämään tyystin ilman pingotinta.

Seuraava haaste seurasi minua loppuun asti ja se oli syötteen määrä. Kaarella vai useammalla, reunalenkki vai ilman? Sittemmin olen oppinut kokeneemmilta kankaan kutojilta, miten asiaa kannattaa lähestyä, mutta tässä vaiheessa oletus oli, että syötettä pitää olla. Kysymys on vain oikeasta suhteesta. Eräskin tunti on istuttu Yhessä Oy:n tyttöjen kanssa päät kumarassa ja mietitty, mistä ihmeestä taas kiikastaa. Syötteen jättäminen kuteeseen vie aikaa, pitkässä juoksussa paaaaljon aikaa. Ja reunoihin jätettävät lenkit ovat paitsi hieman rumia, myös hapertavat reunan tiheyttä, kun loimilangat karkaavat niihin. Mutta lenkkeihin minä lopulta päädyin, sitten kun luovuin pingottimesta. Näin sain pidettyä kankaan leveyden tasaisena, kun loimelle jäi vähän hengitystilaa. Lopputulos oli mielestäni esteettisesti ja rakenteellisesti siedettävä. Mutta onneksi osaan nyt paremmin, kiitos Soja Murron opetusvideoiden.

Viimeinen, ja suurin ongelma olivat itse kangaspuut. Puut oli ruostevaurioista päätellen säilytetty kosteissa oloissa, ehkä kylmässäkin. Työn edetessä puut kuivuivat hitaasti sisältä aina vain kierompaan asentoon. Suurin ongelma oli luha. Kun kaikki mahdollinen oli korjattu, avattu, sidottu uudelleen kiristetty ja oikaistu, siltikin kankaan suu hitaasti vääntyi työn edetessä vinoon. Sain hidastettua prosessia istumalla aivan puiden toisessa reunassa ja lyömällä luhaa vain tältä puolen, mutta lopulta annoin periksi. Lopulta kävi ilmi, että kangas muodostui kuitenkin aivan tarpeeksi suoraan. Päätimme porukalla, että puissa on kummitus.

Kun viimeinenkin kangas oli irrotettu puista ja työni viimein valmis, yhdistys lahjoitti puut eteenpäin ilmaiseksi. Ne lienevät olleet aivan kelvot mattopuiksi, mutta tarkempaan työhön tarvitsin järeämmät ja luotettavammat puut. Siksipä huhuilin puskaradioon tilanteestani ja sainkin yhteydenoton eräältä paikalliselta käsityön opettajalta, joka halusi eroon varapuistaan. Toikan leveimmän malliston puut olivat juuri sitä mitä etsinkin, mutta itse suorituskyky on kirjoitushetkellä vielä testaamatta.

Loppu hyvin kaikki hyvin, eikös juu. Koska jokainen leipuri jättää kotiväelle ne kierot korvapuustit ja tarjoaa vieraille parhaat, ei minunkaan esikoiseni ikinä korista ketään muuta kuin minua. Tällä hetkellä kangas on jo viittä vaille hame, vain loppusilaus uupuu. Joten kohti uusia haasteita, lista on jo pitkä!

Haluan näin kirjallisestikin vielä kiittää Tiuhtan ja Pirran upeita naisia kaikesta saamastani fyysisestä ja henkisestä avusta. Sinitta Craftin Päivi on aina valmiina jakamaan osaamistaan. Lisäksi välillä tuntuu, että puolet työvälineistäni on naapurilta lainattua! Solmu Studion Sanna jaksaa aina auttaa ongelmatilanteissa ja takaa sen, etten ota elämää liian vakavasti. Rempseällä asenteella ja hyvällä hengellä pääsee aina eteenpäin. Aivan valtavan avun sain Yhessä Oy:n Kaisalta ja Rosalta.

Vaikka tässä välissä on ollut joulukiireet ja koronat, aina on uskaltanut kysyä neuvoa ja apua. Rosa on kankaanrakennuksessa velho, ja kierojen puiden aiheuttamat ongelmat veivät häneltä aivan liian monta tehokasta työtuntia. Kaisan niksivarasto on aivan loppumaton; aivan sama minkälaista kuplaa tai ruttua sain aikaiseksi, siihen löytyi aina selkeä syy ja lääke. Näiden naisten avulla selvisin kuluneesta vuodesta, enkä ikinä kuvittele, että työskentely yksin kotona tai omissa tiloissani olisi voinut olla yhtä tuottoisa. Kaikkea me emme tienneet vielä silloin, tai vielä nytkään, mutta kaiken voimme yhdessä opetella!